Kaikki ovat kuolleet

"Kaikki ovat kuolleet."

Ääneni katosi kuihtuneiden kasvien, pensaiden ja puiden pimeään. Tiesin, että kukaan kuulisi sitä enää, koskaan. Pian en enää kuulisi sitä itsekään; Minulla ei ollut mitään keinoa selviytyä.

Ei tarvitsisi enää miettiä, kuuluuko ääntä, jos puu kaatuu yksin metsässä. Kaikki puut olisivat pian kaatuneet.

Voisin kituuttaa päivän, ehkä kaksi, jos murtautuisin apteekkiin ja osaisin etsiä oikeasta paikasta, mutta ei se hyödyttäisi mitään. Mitä minä lisäajalla tekisin.

En ole koskaan ajatellut, että maailmakaikkeus olisi toiminut minkään oikeudenmukaisuuden teorian mukaan. Silti tulee väkisinkin mieleen, että olemme tehneet jotain todella pahaa, että tämä on tapahtunut. No, kai me tiesimme, mihin toimemme johtaisivat. Emme vain halunneet uskoa.

Jollain tapaa on kaunistakin istua tässä kummulla ja katsoa punertavaa, hitaasti pimenevää taivasta, tietäen että aurinko ei enää nouse, vuosiin. Toivon, että edes bakteerit selviäisivät. Että olisi edes pieni mahdollisuus sille, että elämä joskus palaisi. Se on epätodennäköistä.

Oudon setimentaalisen päätöksen vallassa otin mukaani paristoilla toimivan cd-soittimen: Bruce Springsteenin uusi kappale 'Nothing Man' valuu hiljaa kaiuttimista. En edes tiedä, mistä se kertoo.

Karmivinta on hiljaisuus. Muut ihmiset, linnut, hyönteiset - kaikki pitivät pientä yllä taustaääntä, jota ei yleensä edes huomannut. Nyt, kun hetkittäin puhaltava tuulenvire on ainoa jäljellä oleva äänilähde, voi vasta todella käsittää, mitä hiljaisuus on.

Tunnen sen tulevan. Käteni hamuaa cd-soittimen virtakytkintä, mutta sitten muutan mieleni ja annan sen jäädä päälle. Vaikka haluaisin, en uskalla sulkea silmiäni.

Se, joka kirjoitti, että kenenkään ei ole hyvä kuolla yksin, ei varmasti osannut aavistaakaan.