|
 |
Tämä tarina on lukiossa toisella tai kolmannella (1996 / 1997) kirjoittamani teksti äidinkielen tunnille. Saada pläjäytin tästä laudaturin, joten tokihan se tännekin piti pistää. Itse asiassa kun nyt vu
osia myöhemmin luin tämän, tuumin olevani varsin mainio kirjoittaja, kunnes tajusin mitä ajattelin ja punastuin. Based on a true story.
Onko arki harmaata?
Herätyskello alkaa äkkiarvaamatta kiljahdella elektronisesti korvani välittömässä läheisyydessä. Masennus on melkoinen, kun yritän hivuttautua ihanasta unimaailmasta todellisuuteen. Mulkaisen ärtyneesti kellossani vilistäviä numeroita, mutta en saa
vielä pimeyden ja unen sumentamien silmien yhteisvaikutuksen ansiosta mitään selkoa kellotaulusta. Toivottavasti olen asentanut kelloni herättämään liian aikaisin. Mitään parempaa ei noin sekunnin kestäneen miettimisen aikana kihoa mieleeni. Laajassa kaa
ressa heilahtanut käteni osuu ilkeän piipityksen vaimentavaan nappulaan - ah, auvoa. Kahdeksan minuutin päästä kello riehaantuu uudelleen korvia särkevään ulinaansa. Samperin torkkukytkin.
Koottuani itseni ja noustuani melkein istuvaan asentoon katsahdan vielä viimeisen kerran kelloon - kolmea vaille seitsemän. Tuumin, kuinka saatan pian myöhästyä linja-autosta ja koulusta, jos en kohta liiku. Aivoni eivät kuitenkaan ilmeisesti itsekään taj
ua mitä ajattelevat, sillä mitään ei tapahdu. Koetan uudelleen.
Vessassa käytyäni notkuilen portaat alas ja suoraan keittiöön tutkimaan, mitä herkkuja kaapista löytyisikään aamupalaksi. Kas, ruisleipää, mikä ihana yllätys. Syötyäni jotain kompuroin takaisin ylös, sillä reppuni luonnollisesti unohtui sinne. Taas yksi r
iemukastakin riemukkaampi koulupäivä edessä, täynnä ruotsia ja matematiikkaa ja äidinkieltä. Päiväkin näyttää sopivan lyhyeltä: vain kahdeksasta neljään. Eikä aika kulu hukkaan, siitä huolehtivat kolme erillään olevaa hyppytuntia, joiden aikana ei ehdi te
hdä mitään, mutta jotka kuitenkin ahmaisevat kahdeksasosan koko vuorokaudesta. Kyllä elämä on sitten, sanoisinko jopa, ihanaa.
Vaikka kuinka yritän hidastella ja keksiä verukkeita, ehdin linja-autopysäkille ennenkuin linja-auto on siitä ajanut. Vieläpä sen verran ajoissa, että saan mukavassa pakkassäässä palella lähes kymmenen minuuttia odottaen pääsyä kovapenkkiseen, täyteen ahd
ettuun peltilaatikkoon, jota ohjastaa elävä ruumis. Iloisen huomenen toivottamisen sijasta ratin takana lymyävä kummajainen vilkaisee nyrpeästi korttikoneen valomerkkiä toivoen pääsevänsä valittamaan vanhentuneesta näyttökortista. Sitä onnea hän ei sentää
n saa.
Luokkaan päästyäni en ehdi kunnolla hengähtääkään, kun yli-innokas, nimeltä mainitsematon opettaja tulee energiaa puhkuen luokkaan kertomaan uusista, kiinnostavista tehtävistään, joita ei vielä tähän saakka tarpeeksi olekaan. No, onneksi tällä kertaa ei t
ule kuin kilometrin mittainen moniste präntättynä täyteen monen sorttista pientä kirjallista tehtävää, jotka ensi- ja vielä neljännelläkin silmäyksellä saavat minut vaipumaan masennuksen alhoon. Lopulta, kahden tunnin tuskailun jälkeen, koulun kello päräh
tää melkein räjäyttäen viimeisetkin hermojohtimeni. Kaivan jostain lompakkoni pohjalta lukujärjestykseni, joka auliisti kertoo mitä joudun vielä tänään kestämään.
Hyppy- ja ruotsintunnit vipeltävät silmieni ohi mitenkään suuremmin muuttamatta käsitystäni maailmankaikkeuden toimintaperiaatteista. Viimeisenä on tarjolla laajaa matematiikkaa, vaikka aivoni ovat jo iät ja ajat sitten vääntäneet itsensä off-asentoon. Yr
ittäessäni veivata niitä takaisin käyntiin, huomaan että olen tehnyt turhaa työtä. Matematiikan tunnit ovat jo edenneet siihen pisteeseen, että liitutaulu on täynnä kummallisia koukeroita ja listoja tehtävistä, jotka täytyisi tehdä. Nyt heti. Lusmuillen j
a esittäen hereillä olevaa selviän ulos luokasta ja lopulta koko koulusta odottamaan jälleen linja-autoa. Minulle onkin varattu sinne noin kahdeksan neliösenttimetrin kokoinen seisomapaikka.
Autosta noustessani ensimmäisen askeleen kohdalla mieleeni pongahtaa ajatus: "Ah, nyt voi vaihtaa vapaalle ja tehdä jotain piristävää." Toinen askel jo kuitenkin esittää pitävän vastalauseen: "Ruotsin vahvat ja epäsäännölliset verbit huomenna kirjallisest
i - lue tai ottaa ohraleipä." Talven hämäryys ja yleinen masentuneisuus ohjaa minut kuitenkin kohti lähintä makuualustaa, jossa saan alakerrasta kantautuvasta mekastuksesta huolimatta nukkua rauhassa noin puolitoista tuntia. Sen jälkeen ohjelmassa onkin r
uotsin verbejä ja hieman television katselua.
Paukutettuani verbit ja silmäiltyäni television tarjonnan keksin maailmaa mullistavan idean: menenkin jo nyt - kello 23:00 - nukkumaan, että jaksan sitten huomenna olla koulussa ja muutenkin. Mutta ei, pallosalaman lailla silmiini iskee pöydällä kutsuvast
i lojuva A4-kokoinen moniste. "Mikähän tuo on", ihmettelevät jo lähes nukkumavalmiit aivopuoliskoni. Käteni kurottuvat kohden paperia ja silmäni rupeavat kuljettamaan syvemmälle päähäni paperilla loistavaa tekstiä. "Jahas, tämähän onkin vain se joskus saa
mani äidinkielen tehtävänanto. Minähän päivänä tämä aine pitääkään palauttaa.. 23.1.. HUOMENNA?!" Ja niin, entistäkin väsyneempänä ja masentuneempana käynnistän tietokoneeni ja alan näpytellä ainetta otsikolla "Onko arki harmaata?" ..
***
Kommentoi juttuani! Senkun kirjotat tulikiven katkuisen viestisi alla olevaan lomakkeeseen ja pamautat "lähetä" -nappia. Pistä mukaan email-osoitteesi, jos haluat palautteestasi palautetta.
***
Takaisin "Tekstit"-osastolle.
|
|
 
 
" What we see depends mainly
on what we
look for. "
- John Lubbock
|
|
 |
|
