Tämä on vuoden 2002 lopulla kirjoittamani novelli etukäteen annetusta aiheesta. Teknisesti aika sujuvahko, mutta muuten varsin tavanomainen, luulen ma.

Se tavallinen tarina

Rauli ja Tiina olivat olleet naimisissa jo kaksi vuotta. Auvoisan alkutaipaleen jälkeen arki oli tullut jäädäkseen, kuten kaikille lopulta käy.

Arkeen oli kuitenkin tullut tavallista enemmän ahdistusta. Rauli oli ruvennut juomaan raskaasti, "lieventääkseen työpaineita", kuten hänellä oli tapana sanoa. Tiina hyväksyi tämän sen kummemmin asiaa pohtimatta, ottihan hän itsekin välillä tavallista enemmän. Yleensä heillä oli näinä iltoina hauskaa.

Huolestuttavaa oli se, että Rauli oli ruvennut käyttäytymään hieman aggressiivisesti Tiinaa kohtaan. Rauli oli tosin aina ollut jokseenkin vanhanaikainen; hänelle perinteiset miehen ja naisen roolit olivat tärkeitä. Tiina oli kuvitellut sen laimenevan ajan kuluessa, eikä hänelle muutenkaan ollut vastenmielistä huolehtia kodista.

Tiina uskoi, että Raulin äkäisyys oli vain väliaikaista, ja työkiireiden hellittäessä elämä palautuisi taas uomiinsa. Kuukausia jatkunut uhkailu ja hyökkäävä käytös oli kuitenkin ruvennut pelottamaan Tiinaa.

Hän oli viimein päättänyt keskustella asiasta ystäviensä kanssa. Ystäviltään hän sai tukea; Kyllä asiat hoituisivat puhumalla.

*

Perkele. Perkele! Se helvetin nainen on tietysti taas niiden kanamaisten työkaveriensa kanssa juorumassa ja kikattamassa. Luulisi, että aikuinen ihminen osaisi käyttäytyä. Luulisi, että sitä osaisi ottaa toisen huomioon ja tulla ajoissa kotiin. Niin kuin kunnialliset kansalaiset tekevät. Niin kuin minä teen.

Täällähän on helvetin sotkuistakin. Minä teen pitkää päivää rakennuksilla elättääkseni sen naisen, ja mitä saan palkakseni? Paskaisen asunnon! Kylmää makkarakeittoa jääkapissa! Annan sen, piru vie, kuulla kunniansa, kunhan tulee. Oppii ensi kerralla olemaan ajoissa kotona ja huolehtimaan, ettei paikka näytä sikalalta. Tuokin vanha maitopurkki on ollut tuossa pöydällä jo viikon.

Kello on jo kolme yöllä! Miten se kuvittelee, että jaksan tehdä töitä, kun joudun valvomaan yöt läpeensä odottamassa? Helppo se on siellä sairaalassa pyöritellä peukaloitaan ja pyyhkiä vanhusten perseitä, kun tietää, että minä huolehdin siitä, että talous pysyy pystyssä. Kokeilisi joskus itse valvoa kolmeen asti aamulla ja herätä neljän tunnin päästä hitsaamaan lattiarakenteita - tai kantamaan niitä saatanan painavia sementtipusseja.

Ja mikä tuossakin on! Sitä on aikaa virkata typerää villapaitaa, mutta maitopurkkeja ei keretä korjaamaan pois. Nyt nämä rätit lähtevät virkkuukoukkuineen parvekkeelta etelänmatkalle. Joku viidakkoapinalauma voi sitten viedä ne minun verorahoillani hankittuun lukaaliinsa, kun eivät, perkele, muuten Suomen talvea kestä. Tuleepa sentään joku iloiseksi.

Jos ei se muija neljään mennessä ole kotona, niin apinat saavat kotiinsa koko vaatevaraston.

No, on se sentään kaljaa muistanut tuoda jääkaappiin. Vaan mitä vittua? Tämähän on Karhua! Kuinkahan monta kertaa minä olen sanonut, että sen pitää olla Lapin kultaa. Ei kai se niissä siiderin litkuissa ole väliksi, minkä merkkistä sokerilientä sitä imee, mutta että Karhua.

Nyt rupeaa oikeasti vituttamaan.

*

Kahden huoneen ja keittiön kerrostaloasunnossa oli pimeää, lukuunottamatta olohuoneessa seisovan jalkalampun heittämää tympeän kellertävää valoa. Ilmassa leijui kitkerä pikkusikarien lemu, paikalleen jämähtäneenä ja painostavana. Yksi tumppaamaton sikari savusi vielä täydessä tuhkakupissa.

Pöydän alla oli kumollaan puolen litran Koskenkorva-pullo. Pullon viereen, parketin näköiselle muovimatolle oli muodostunut pieni lammikko, mutta pullo oli tyhjä. Niin olivat myös pöydällä ajelehtivat, Ruotsin risteilyn peruja olleet Lonkero-tölkit.

Kookas mies istui jäykästi tumman sinisessä nojatuolissaan. Hänen leukaperänsä nykivät, mutta muuten hänen kasvonsa olivat kuin kylmää kiveä. Miehen hiukset oli leikattu siististi lyhyeksi, ja kohoavaa hiusrajaa oli vaikea huomata. Päällään hänellä oli siniset verryttelyhousut ja punaruskea, virttynyt college-paita, jonka etumuksessa luki isoin kirjaimin "USA." Hänellä oli orastava parransänki.

Kello tikitti hiljaa seinällä ja sen viisarit hehkuivat himmeästi fosforinvihreinä. Naapurin vuorotyöläinen oli laskenut vettä jo kohta puoli tuntia; hän oli ilmeisesti suoraan töistä tultuaan mennyt rentoututumaan kuumaan suihkuun. Vanhaan taloon oli aikanaan rakennettu paksut seinät, eikä muista huoneistoista juuri kantautunut meteliä. Veden kohina oli ainoa ääni, joka satunnaisesti paljasti talossa olevan muutakin elämää.

Miehellä oli sylissään vaaleanpunainen kirja, jonka pieni metallinen lukko oli revitty irti.

*

Hissin ovi kolahti ontosti. Raulin sydän rupesi takomaan villisti; hän tunsi, kuinka verisuonten seinämät supistuivat, lihakset jännittyivät ja adrenaliini rupesi virtaamaan mielettömällä voimalla. Naapurin suihkun kohina sekoittui Raulin korvien suhinaan, ja ne muodostivat yhdessä jylisevän kakofonian, jota kukaan muu ei kuullut.

Päiväkirja Raulin kädessä tuntui kuivalta, mitättömän pieneltä paperinivaskalta, kun hän kohottautui täyteen mittaansa. Tölkit tipahtelivat matalasti kumahdellen lattialle, kun Raulin polvi osui pöydän kulmaan. Hän ei tuntenut sitä. Hänen mielensä vaihtoi raidetta ja kulki kuin luotijuna. Mikään ei voisi sitä pysäyttää.

Ulko-ovelta kuului vaimeaa rapinaa, kun avainta yritettiin työntää lukkoon. Seinäkellon tikitys hidastui ja voimistui. Se kuulosti hitaalta, väsyneen raskaalta nakutukselta, kuin viimeisiään vetävältä polttomoottorilta.

Savun keskellä uhkaavasti seisova Rauli käänteli päätään sivulta toiselle. Hänen niskansa naksahteli kosteasti joka venytyksellä.

Viimeinkin.

*

Tiina poistui ystäviensä luota. Hän oli viimein saanut avattua suunsa ja kerrottua tilanteestaan Raulin kanssa. Vaikkei hän sitä ystävilleen tunnustanutkaan, hän oli halunnut viivytellä lähtemistä, että voisi olla varma Raulin nukkuvan jo sikeästi. Hän ei halunnut kohdata Raulia vielä tänä iltana.

Ystävät olivat suhtautuneet hämmästyttävän ymmärtävästi ja kehottaneet puhumaan Raulille - silloin kun hän olisi selvä. Tiina oli luvannut tehdä niin, vaikka oikeasti hän oli vielä epävarma. Hän rakasti Raulia, ja ajatteli, että Raulilla oli ollut viime aikoina erityisen paljon stressiä töissä. Ei hän muuten niin käyttäytyisi. Ehkäpä kannattaisi odottaa, kunnes Raulin työkiireet hellittäisivät: silloin asian ottaminen esille olisi helpompaa ja Rauli varmasti ymmärtäisi.

Tiinan läpi kävi lämmin hykerrys, kun hän kuvitteli mielessään heidän sopivan asian ja halaavan. Minun pitää vain ymmärtää; stressi tekee kenestä tahansa sellaisen.

Tiina käveli pimeässä syysyössä. Lunta ei ollut vielä satanut, joten maailma oli pimeimmillään. Katulamput paloivat, mutta vallinnut mustuus oli kaikenkattavaa. Sähkökatkoksen yllättäessä ulkona ei näkisi mitään; pilvinen sää peitti myös tähdet ja kuun.

Tiina saapui kerrostaloalueelle ja lopulta kotitalonsa pihalle. Hän katsoi ylös ja näki valon kajastavan huoneistonsa olohuoneen ikkunasta. Voi ei..

*

Tiina tuli hissistä ja seisoi hetken aikaa kotiovensa edessä tuijottaen oven postiluukun nimikylttiä: "Nurmi." Tiinan kädet vapisivat, kun hän yritti saada avainta osumaan lukkoon. Lopulta hän sai oven auki ja pujahti hiljaa sisään. Hän jäykistyi paikalleen, kun näki olohuoneessa seisovan hahmon.

Rauli marssi eteiseen ja sanaakaan sanomatta heilautti päiväkirjan kohti Tiinaa. Tiina sai väistettyä täpärästi, mutta kirja osui voimalla ovenpieleen, hajoten kappaleiksi. Sen sivut pöllähtivät pilvenä ilmaan, ja leijailivat hiljaa lattialle.

Tilanne tuntui epätodelliselta ja äärimmäisen pelottavalta. Sisimmässään Tiina ja Rauli kumpikin tiesivät, että raja oli ylittynyt; entiseen ei olisi enää paluuta.

Tiina ummisti silmänsä.

*

"Missä.. olet ollut", Rauli sanoi viimein, ääni vavisten. Se ei kuulostanut kysymykseltä, vaan ennemminkin uhkaukselta.

"Olin Leenan ja Mar-", Tiina aloitti epävarmasti.

"Arvasin!", Rauli keskeytti Tiinan, "Sitä riekutaan yötä myöten juoruamassa ja unohdetaan aviolliset velvollisuudet. Oletko huomannut, kuinka saastaista täällä on? Milloin olet viimeksi siivonnut?" Raulin ääni alkoi voimistua uhkaavasti.

"Rauli kiltti, mennään nukkumaan ja puhutaan tästä huomenna töittesi jälkeen. Minä voin ottaa vapaata, ja tulla jo viideltä kot-" Tiina huomasi olohuoneen lattialla lojuvat tölkit ja pullot ja hänen vatsaansa kouraisi.

"Puhua? Puhua!? Mehän puhumme koko ajan! Oletko kertonut meidän asioistamme niille typerille ystävillesi? Oletko?"

"M-minusta meillä on ongelmia, ja meidän pitäisi puhua -"

"Ainoa ongelma täällä on se, että sinä olet niin saatanan laiska ja välinpitämätön, ettet jaksa huolehtia yhteisestä kodistamme! Ja sitten juoruat ja haukut minua selkäni takana ulkopuolisille ihmisille!"

"En.. en minä ole hauk-"

"Turpa kiinni!", Rauli huusi jo kurkku suorana, "Turpa kiini, nainen!"
Raivoissaan Rauli tuuppasi Tiinaa, joka kaatui taaksepäin raollaan olevaa ovea vasten. Ovi antoi periksi ja lennähti auki, paukahtaen äänekkäästi käytävän seinää vasten.

"Älä rupea nyyhkyttämään siinä! Jos tulisit ajoissa kotiin ja käyttäytyisit kuin ihmiset, ei meidän tarvitsisi riidellä", Raulin huuto kajahteli käytävällä.

Yhtäkkiä viereisen huoneiston ovi aukesi, ja käytävälle astui boksereihin ja valkoiseen t-paitaan sonnustaunut nuori mies.

"Mitä ihmettä täällä mekastetaan?", mies tiukkasi. Hänen ärtynyt ilmeensä muuttui hämmennykseksi, kun hän huomasi käytävän lattialla kyhjöttävän Tiinan.

"Mene sinä takaisin valuttamaan sitä perkeleen suihkuasi! Tämä on henkilökohtaista."

"Käytävällä huutaminen ja ovien paiskominen ei ole millään tavalla henkilökohtaista." Hän katsoi Tiinaan, "Oletko kunnossa? Pitäisikö minun soittaa jonnekin?"

"Pää khii- kiinni!", Rauli karjahti.

"Ei, älä", Tiina sanoi, "kyllä me tästä. Tämä on meidän asiamme."

"Siitäs kuulit! Nyt perkele sisään siitä.", Rauli kiskaisi Tiinan pystyyn ja ryhtyi kiskomaan häntä sisään. Naapuri liikahti epäröiden Raulia kohden.

"Usko minua", Tiina sanoi hiljaa.

Ovi läimähti kiinni ja nuori mies jäi hämmentyneenä tuijottamaan sitä. Lopulta hän havahtui ja käveli takaisin asuntoonsa. Kohtaus käytävällä oli ravistellut hänestä viimeisetkin unen rippeet, joten hän istuutui keittiöönsä ja lämmitti mikrossa teevettä. Viereisestä asunnosta kantautui paksujenkin seinien lävitse vielä pitkään Raulin huutoa. Lopulta tuli hiljaista.

Aamupäivällä, kun mies oli herännyt ja lähtenyt hoitamaan asioitaan, hän ohitti alakerrassa kaksi vanhaa rouvaa. He puhuivat matalalla äänellä poliisiautosta ja ambulanssista, jotka olivat kaartaneet aamulla talon pihalle. Toiseen oli laitettu mies, ja toiseen nainen.

Nuori mies ei halunnut kuulla enempää. Hän tervehti rouvia ohimennen ja käveli ulos, lumisateeseen.