Tappaja

Samuel puhalsi aseensa piipusta savun pois, kuten oli nähnyt elokuvissa tehtävän. Samuel oli tappanut miehen. Miehen, jolla oli koko elämä edessään. Miehen, jolla oli lapsia. Kolme lasta. Ja vaimo. Samuel mietti, olisiko hänen pitänyt tuntea katumusta.

Pian laukauksen jälkeen Samuel oli nähnyt sivusilmällä, kuinka kadun yläpuolella sijaitsevan asunnon verho oli heilahtanut. Hän tiesi, että ensimmäisen tapon jälkeen seuraava olisi helpompi. Ja jos hän halusi säilyttää vapautensa, tappoja tulisi nyt lisää.

Samuel ei halunnut ajatella tapausta murhana. Murha oli jotain syntistä, jotain väärää. Tappo oli jotain, joka tapahtuu, kun asiat menevät tarpeeksi pitkään, tarpeeksi väärään suuntaan. Tämä oli tappo. Ei murha.

Oliko satunnaisen silminnäkijän tappaminen murha? Ei. Hän ei ollut suunnitellut todistajan tappamista. Todistajan tappaminen oli vain asia, joka oli tehtävä. Se olisi voinut olla kuka vain, sitä ei olisi tarvinnut olla ollenkaan. Joku oli katsonut väärään aikaan ikkunasta, ja sen jonkun olisi nyt kuoltava. Muuten oikeuden hakeminen päättyisi tähän. Ja jos ei olisi oikeutta, olisi vain vääryys.

Samuel latasi aseensa ja kiipesi portaat ylös. Porraskäytävässä hän empi. Oliko kadunpuoleinen ovi vasemmalla? Vai oikealla? Hän päätti kuunnella. Vasemmanpuoleisen oven takaa ei kuulunut mitään. Oikeanpuoleisen oven takaa kuului vaimeaa, mutta hätäistä kuiskutusta. Jo.. Jokutapet-tapettiin. Kadulla. Tuolla. Ulkona. Niin.. Nimeni on-

Samuel potkaisi oven sisään, ja nainen kirkaisi. Puhelimen luuri kirposi hänen kädestään, ja seuraavaksi hänen aivonsa levisivät punaisen pilven seassa beigen väriselle tapetille. Tämä ei ollut murha. Tämä oli tappo.

Tapettuaan naisen Samuel huomasi paitansa olevan veressä. Se saatanan partasuu oli siis sittenkin ehtinyt iskeä puukollaan. Tappaisin sen, jos se olisi vielä elos- mutta se on kuollut. Keskity. Urakkasi on vasta alussa. Nyt sinun pitää-

Ulkoa kuului sireenin ääntä. Alueen poliisit olivat hämmästyttävän nopeita. Ensimmäisestä taposta oli kulunut vasta viisi min- Ei, siitä oli kulunut kaksikym- Ei. Kellon mukaan taposta oli kulunut kaksi tuntia.

Samuel katsoi taaksepäin. Rappukäytävän kaikki ovet retkottivat auki. Kuin joku olisi potkinut ne sisään. Käytävällä makasi mies ja kaksi lasta. Lasten päät olivat revenneet auki. Verijäljistä päätellen mies oli raahautunut kolme metriä lastensa luo. Hänen suolensa ulottuivat koko matkan kuolinpaikalta kotiovelle.

Samuel käveli käytävän päähän ja kurkisti avonaisesta ovesta. Hän näkin vanhan naisen retkottavan keinutuolissaan. Naisen ruumis oli täynnä irvokkaita luodinreikiä. Samuel ryntäsi toiselle asunnolle. Käytävällä makasi nuori pariskunta. Miehellä ei ollut tunnistettavia kasvoja.

Samuel katsoi käsiään. Hän kaivoi taskujaan. Ei panoksia. Ei lippaita. Hän häkeltyi: hän oli varannut lippaita riittävästi. Ne olivat poissa. Kaikki.

Kyseessä ei ole murha. Tappo on tappo. Ei ole väliä, montako tappoa on. Tappo ei ole suunniteltu. Tappojen lukumäärällä ei ole väliä. Tappo ei ole murha.

Samuel ryntäsi talon etuovelle. Hän kuuli huutoja. Pysähdy. Tiputa aseesi. Samuel heilahti oven karmin taakse ja otti lippaan ulos. Viisi luotia. Poliiseja oli ainakin seitsemän.

Voiko itsemurha olla itsetappo. Onko sillä väliä. Erotetaanko tappo ja murha. Seitsemän poliisia. Viisi luotia. Mitä nyt. Sen saatanan kerhon jäsenet ovat vielä tuolla. Ne nauravat.

Poliisit ymmärtävät tapon ja murhan eron. He käsittelevät tätä asiaa joka päivä. He ymmärtävät, jos tapan. Kunhan en murhaa.

Samuel astui ovensuuhun ja laukaisi aseensa. Hän ehti ampua yhden kerran, ohi, kun seitsemän luotia läpäisi hänen rintakehänsä ja tuli ulos selkärangan molemmin puolin.

Tämä ei ollut murha. Tämä ei ollut tappo. Tämä oli itsepuolustusta. Tämä oli virka-aseen laukaisu itsepuolustukseksi.

Minun ei tarvitse ajatella tätä enää.