Categories
Finnish Ramblings

Täydellinen persikka

Terve! Olen Jone. Se taho, jonka pitäisi päivittää Planet Jonea, eikä vaan hummailla naisten kanssa ties missä riettaissa ja sanalla sanoen laittomissa paikoissa ja tilanteissa.

Planet Jonen intellektuelleihin vetoava sisältö on ollut hieman paitsiossa kissavideoiden valtakaudella, mutta nyt asiaan tulee muutos. Kävin nimittäin teatterissa. Ja kirjoitan nyt arvion näytelmästä Täydellinen persikka. Nyt se tulee. Valmis? Se oli… odota… se oli…

Se oli ihan paska.

Itse olen niin juntti kuin olla ja voi, ja olen pitänyt teatterimaailmaa hienona, tavoittamattomissani siintävänä mystisenä älyn ja kauneuden shangri lana, mutta nyt epäilykseni ovat heränneet. Heikamoon, Sarkola and the boys. Käsikirjoituksensa puolesta Täydellinen persikka oli yhden tempun poni, joka oli venytetty parin tunnin pötkäleeksi. Poniparka, se ei varmaan enää koskaan kävele.

Ihmetellä täytyy, kuinka vähäisellä yrittämisellä sitä voikaan näytelmän käsikirjoittaa. Missä olivat tarinan koukut, missä kliimaksi, missä äly, tai edes nokkeluus, missä huumori, missä pointti? Miksi kaikki vitsit toistettiin viisi kertaa? Miksi tarina ei edes yrittänyt yllättää? Kuinka tyhmänä väkenä yleisöä pidetään?

Sinänsä teatterikokemus oli positiivinen, koska minulla oli kaunista seuraa, istuin Lenita Airiston vieressä (nämä olivat siis kaksi erillistä pointtia), näin Neil Hardwickin (olen vähään tyytyväinen) ja minulla ei ollut krapulaa.

Lavastus oli mainiota, ja näyttelijäin taso kelpo, mutta kun resurssit ovat Suomen kokoisilla markkinoilla pienet, luulisi, että käsikirjoitus olisi se tärkein paikka, mihin panostaa.

Täytynee, perkele, ruveta ihan kiukulla käymään teatterissa enemmän, koska ensikosketukseni Virallisen Suomalaisen Teatterin tasoon oli näin ällistyttävä. Tai sitten vain odotin liikoja (vaikka minua kyllä varoitettiin), mutta viime vuonna näkemäni teekkarispeksikin oli moninkertaisesti oivaltavampaa tavaraa.

Hesarikaan ei uskaltanut runtata näytelmää sen vaatimalla voimalla, vaan arvion voisi tiivistää muotoon “ihan jeppiskamaa.” Äeh, voi voi. Pitänee mennä lohdutukseksi vuokraamaan joku Steven Seagalin leffa. Ne ovat sentään taidetta.

Jälkikirjoitus: Syy, miksi suivaannuin teatterikokemuksestani näin katkeran blogipostauksen kirjoittamaan, on oikeastaan seuraava: teatterin pitäisi olla harvinaista herkkua, makoisaa älykkyyttä kaiken tusinatavaran ja roskamedian seassa. Ei teatterin potentiaalia pitäisi haaskata potaskaan – siitä saamme kuitenkin nauttia 90% ajasta, kun avaamme television, Iltiksen, Internetin tai minun suuni. Teatteri on viimeisiä käsintekemisen, analogisuuden ja inhimillisyyden linnakkeita. Tehkää mieluummin käsittämättömän korkealentoista ja ylihaasteellista taidetta kuin tyhmistettyä paskaa.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *